Pienet hetket ja suuret päätökset tunturissa – Miten kaira opetti katsomaan menneeseen ja tulevaan

Ei suorittamista

Kun takana on viikkoja yksin kairassa, päivien ja kilometrien laskeminen lakkaa olemaan tärkeää. Tämänvuotinen pitkä vaellukseni Näätämön, Vätsärin ja Kaldoaivin maastoissa oli tarkoitus viedä vielä hienoisesti pidemmälle, mutta tunturissa luonto ja oma keho määräävät lopulta tahdin.

Jatkuva sateen hankaama tuuli, Vätsärin raskaat kivikot ja vanhan polvivaivan muistutus pakottivat tekemään päätöksen: kääntyä takaisin muutamaa päivää ja noin 18 kilometriä ennen etukäteen piirrettyä tavoitetta.

Aiemmin olisin saattanut pitää suunnitelman muuttumista epäonnistumisena. Erämaassa oppii kuitenkin tietynlaista nöyryyttä. Tärkeintä ei ole suorittaa reittiä hammasta purren loppuun, vaan osata pysähtymään silloin, kun kaira niin vaatii – pystyttää teltta tasaiseen kohtaan, keittää nokipannukahvit ja hyväksyä omat rajansa.

Utelias kettuvieras ja yhden ahvenen iltapala

Kun suorittamisen pako luovuttaa otteensa, tilaa jää luonnon omille yllätyksille. Yksin kulkiessa pienistä, pakoilevista hetkistä tulee vaelluksen suurimpia muistoja.

Eräänä iltana Inarin suunnalla leiriin saapui utelias vieras: kettu hiipi aivan teltan vierelle ihmettelemään kulkijaa ja hakemaan paria herkkupalaa. Toisena aamuna poro pisti päänsä teltan aukosta toivottamaan huomenta. Ja vaikka kalatuuri oli tällä reissulla tiukassa, yhtenä iltana nuotiolla paistettu yksi ainoa ahven maistui paremmalta kuin yksikään ateria kaupungin hälinässä.

Nämä hetket muistuttavat siitä, miksi pohjoiseen on päästävä yhä uudelleen: täällä ihminen riisutaan rooleistaan, ja arki tiivistyy kaikkein olennaisimpaan.

Polulta kirjan sivuille – kun hiljaisuus raivaa tilaa rehellisyydelle

Pitkillä yksinvaelluksilla, kun kävely muuttuu automaattiseksi ja ympärillä on vain kairaa, mieli alkaa väistämättä käsitellä myös elämän suurempia kysymyksiä. Tunturissa ei voi juosta karkuun omia ajatuksiaan, muistojaan tai tekemiään virheitä.

Juuri näistä tunturissa käydyistä sisäisistä keskusteluista alkoi muotoutua esikoisromaanini Rajalla.

Kirjan päähenkilö Eero vetää syysvaellusta Lapin maastossa, kun menneisyyden virheet ja pakoillut totuudet saavuttavat hänet keskellä erämaata. Kuten vaelluksella, myöskään elämässä pakoilu ei kanna loputtomiin. Vasta kun uskaltaa pysähtyä, ottaa täyden vastuun teoistaan ja vetää selkeät rajat, voi löytää rauhan.

Se sama rehellisyys ja sitkeys, jota Vätsärin kivikoissa kulkeminen vaatii, auttoi minua myös kirjoittamaan tämän tarinan valmiiksi. Käsikirjoitus on nyt hiottu ja toimitettu kustantamolle – ja tuntuu hyvältä tietää, että se syntyi juuri täällä, polkujen ja tunturituulten keskellä.