Miksi erämaa kutsuu yhä uudelleen?

 Joskus mietin, miksi erämaahan tekee mieli lähteä yhä uudelleen. Varsinkin silloin, kun takana on pitkä vaellus, jonka aikana kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan.

Tämänvuotinen vaellukseni kesti 49 päivää. Tarkoituksena oli kulkea pidemmälle, mutta Lapissa sää päätti osaltaan toisin. Sadetta, tuulta ja kylmiä päiviä riitti. Välillä eteneminen oli hidasta, ja Vätsärin kivikot tekivät kulkemisesta raskasta. Myös polvi muistutti itsestään.

Kaikkia suunniteltuja paikkoja en päässyt näkemään. Muutamia harjanteita ja tuntureita jäi tällä kertaa saavuttamatta. Matkan loppupuolella oli hyväksyttävä, ettei kaikkea voi aina toteuttaa niin kuin etukäteen ajattelee.

Silti en koe, että vaellus olisi epäonnistunut.

Erämaassa pienet asiat muuttuvat suuriksi

Pitkän vaelluspäivän jälkeen on mukava löytää sopiva telttapaikka, laittaa tavarat järjestykseen ja alkaa valmistaa ruokaa. Joskus pannulle päätyy kalaa, joskus syödään sitä, mitä repusta löytyy.

Ja sitten on se kahvi.

Aamukahvi hiljaisen järven rannalla tai illalla teltan edessä istuen maistuu aivan erilaiselta kuin kotona. Siinä ei ole kiire minnekään. Ei tarvitse katsoa kelloa eikä miettiä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.

Voi vain olla.

Toki erämaassa ei aina ole hiljaista eikä kaikki ole romanttista. Välillä sataa niin, että kaikki tuntuu olevan märkää. Tuuli ravistelee telttaa, tavarat temppuilevat ja sopivan leiripaikan löytäminen voi olla työn takana. Vätsärissä sai välillä tehdä tosissaan töitä, jotta löysi edes kohtuullisen paikan teltalle.

Mutta ehkä juuri siksi ne hyvät hetket tuntuvat niin hyviltä.

Yksin, mutta en välttämättä yksinäinen

Pitkillä vaelluksilla olen oppinut viihtymään omassa seurassani. Kun kulkee päivästä toiseen yksin, ajatuksille jää tilaa. Ei tarvitse selittää itseään eikä yrittää olla mitään muuta kuin on.

Joskus ajatukset kulkevat menneessä, joskus tulevassa. Joskus pää on aivan tyhjä, ja sekin tekee hyvää.

Yksin kulkeminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei kaipaisi muita ihmisiä. Tälläkin vaelluksella oli mukavaa viettää pari yötä ystävän seurassa. Silloin huomaa, että myös yhdessäolo tuntuu hyvältä, kun sille on tilaa eikä tarvitse olla jatkuvasti puhumassa.

Ehkä tärkeintä onkin saada olla oma itsensä. Välillä yksin, välillä toisen ihmisen seurassa.

Luonto ei lupaa mitään

Tällä vaelluksella opin taas sen, ettei luonto kulje omien suunnitelmien mukaan. Voi valmistautua huolellisesti, hankkia varusteita ja piirtää reitin karttaan. Silti sää, maasto ja oma jaksaminen ratkaisevat lopulta paljon.

Kaikki varusteet eivät myöskään toimineet niin kuin piti. Uusi teltta osoittautui pettymykseksi eikä pitänyt vettä, vaikka juuri siihen olisi pitänyt voida luottaa. Untuvamakuupussi sen sijaan toimi hyvin.

Sellaisia nämä reissut ovat. Jotkut asiat onnistuvat, toiset eivät. Seuraavalla kerralla tietää taas hieman enemmän.

Ehkä vaelluksella ei tarvitsekaan onnistua kaikessa. Joskus riittää, että jatkaa niin kauan kuin se on järkevää ja osaa myös pysähtyä, kun olosuhteet sitä vaativat.

Miksi sitten lähtisin uudelleen?

Tätä kysymystä on vaikea selittää ihmiselle, joka ei itse kaipaa erämaahan.

Ehkä kyse on vapaudesta. Siitä, että saa kulkea omassa tahdissaan ja päättää itse, milloin pysähtyy. Siitä, että aamulla teltan oven avatessa edessä voi olla järvi, tunturi tai sumuun katoava metsä.

Ja siitä tunteesta, kun illalla istuu leirissä, ruoka on syöty ja kahvi höyryää kupissa. Pitkän päivän jälkeen ei tarvita paljon muuta.

Erämaa muistuttaa myös siitä, ettei elämässä tarvitse aina saavuttaa jotakin suurta. Kaikkia tavoitteita ei tarvitse saada valmiiksi, eikä jokainen matka mene suunnitelmien mukaan. Silti matkalla voi olla paljon sellaista, jota ei olisi saanut kokea jäämällä kotiin.

Tämä 49 päivän vaellus ei mennyt aivan niin kuin olin ajatellut. Jotakin jäi saavuttamatta, ja matkan varrelle mahtui vaikeita päiviä. Mutta sain myös sitä, mitä olin lähtenyt hakemaan: aikaa luonnossa, rauhaa ja mahdollisuuden kulkea omia polkujani.

Ja kun muistelen niitä hetkiä, huomaan, että mieli alkaa jo miettiä uusia reittejä.

Ehkä erämaa kutsuu siksi, ettei siellä tarvitse olla valmis eikä täydellinen. Riittää, että lähtee liikkeelle ja ottaa vastaan sen, mitä matka tuo tullessaan.

Ehkä seuraavalla kerralla sää on parempi. Mutta jos ei ole, onpahan ainakin taas yksi tarina kerrottavana.

---

English summary

Why Does the Wilderness Keep Calling Me Back?

My 49-day hike in Finnish Lapland did not go exactly as planned. Rain, wind, cold weather, difficult terrain and a troublesome knee slowed me down, and I had to leave some of my planned destinations unexplored.

Still, I do not consider the journey a failure. The wilderness gave me what I had come looking for: peace, solitude, time to think and the simple pleasure of living outdoors. A morning coffee by a quiet lake or a meal after a long day on the trail can make everything else feel less important.

I enjoy hiking alone, but that does not mean I never appreciate company. Sometimes it is good to share a few days with a friend, too.

The wilderness teaches me that not everything goes according to plan. Sometimes it is enough to keep going while conditions allow, and to know when it is time to stop.

And even after 49 days, I find myself thinking about the next journey. Perhaps that is the reason the wilderness keeps calling me back.